JUMALA JOHTAA ETSIVÄÄ

Uskoontulo

Olen luterilaisesta perheestä, lypsykarjatilalta. Äiti piti pyhäkoulua meille lapsille ja opetti rukoilemaan, joten pohja uskolle ja oikeat arvot tulivat jo kotoa. Olen aina uskonut siihen, että Jumala on olemassa ja rakastaa meitä. Henkilökohtaista suhdetta Jumalaan aloin etsimään noin 12-vuotiaana.

Sitten veljeni Esa-Petri ystävystyi erään adventisti-ikätoverinsa kanssa ja innostui adventtisanomasta. Hän jakoi suureen ääneen kotona oppimaansa ja teki elämässään aika radikaaleja muutoksia. Tämä aiheutti koko perheessämme hämmennystä ja vastustusta.

Kun aikaa kului minullekin rupesivat nämä totuudet hiljalleen avautumaan, onhan jokaisella opilla vankka pohja Raamatussa. 14-vuotiaana pääsin käymään Leppävirralla Seittivaarojen luona kokoontuvassa Raamattupiirissä. Sydämellinen ja valtavan rakkaudellinen ilmapiiri sulatti minut siltä seisomalta. En ollut kokenut mitään vastaavaa ennen. Sain olla Pyhän Hengen hoidossa ja tiesin haluavani sitoutua tähän uskoon ja tähän Jumalaan.

Halusin osallistua Jumalanpalveluksiin ja tutkiskeluihin, mutta vanhempani olivat jyrkästi sitä vastaan. "Toista lasta me emme tuolle lahkolle menetä!" Oli heidän luonnollinen argumenttinsa. Uskossa oleminen oli aika kamppailua alussa ilman kunnollista yhteyttä muihin uskovaisiin ja välillä luovuinkin Jumalasta palaten kuitenkin aina takaisin. Onneksi meitä oli kaksi, Esa ja minä. Hankalinta oli löytää säännöllinen rytmi Raamatun tutkimiseen. Sen laiminlyömisestä ne ongelmat usein seurasivatkin.

Pikkuhiljaa äiti ja iskä kuitenkin sopeutivat uskonvalintaamme- tosin vastustusta oli aina minun kasteeseeni asti. Minut kastettiin 18-vuotiaana kesällä 2010, äiti saattoi minut kasteveteen. Ehkä vielä jonakin päivänä minä saan saattaa hänet kasteelle.

 

Melkein kuin Jaakob ja Raakel

Minä olen halunnut seurustella jo ala-asteelta lähtien. Tämän valtavan kaipuun takia jouduin monta kertaa ongelmiin uskoni kanssa yrittäessäni itse valita minulle sopivaa poikaystävää. Kuitenkin tapasin hänet Jumalan aloitteesta kun aika oli kypsä.

Lukion toka vuonna, ollessani 17 tuli eteeni mahdollisuus lähteä Saksaan viikoksi kouluryhmän kanssa. Jouduin pikaisen valinnan eteen ja rukoilin hartaasti Jumalaa näyttämään minulle, tahtooko Hän minun lähtevän. Kyseessä oli kuitenkin musiikkiproggis, jonka teemana ei ollut hengellinen musiikki, lennot olivat perjantaina. Ystävät ja seurakuntalaiset kehottivat minua lähtemään, Jumalan puolelta ei kuulunut "juuta eikä jaata", itse olin samalla mielialalla. Kuitenkin lähdin matkalle.

Meitä oli kolme ryhmää: saksalaiset majoittajat, "suokit ja skotit" vieraana. Skotlantilaisten ryhmässä oli eräs poika, johon mielenkiintoni heti kohdistui. Hän oli aito ja siksi halusin tutustua juuri häneen, muista viis. Viikon aikana juttelimme useasti ja täytyy myöntää, että kyllä siinä tunteitakin heräsi, vaikka yritin olla järkevä. Kerroin hänelle uskostani, mutta kysyessäni hänen suhtautumistaan uskoon, hän sanoi "on hieno asia jos uskoo, kunhan sitä ei tyrkytä muille ihmisille". Minun täytyi siis olla varovainen sanojeni kanssa.

Kotimaahan palasin sekavissa merkeissä. Alex oli luvannut minulle että näkisimme vielä uudelleen, ja minä taas tiesin etten voinut suunnitella hänen kanssaan seurustelua, koska hän ei ollut uskossa. Kaiken lisäksi olin jälleen kerran saattanut itseni tähän soppaan. Jouduin tekemään päätökseni ja mesessä jutellessamme tietokoneen välityksellä sanoin hänelle traagisesti: "Älä rakastu minuun, sillä en voi mennä kanssasi naimisiin!!" Ajattelin että nyt hän sanoo heipat ja juttelemme enää harvoin ja etäisesti. Selitin, etten voi seurustella ihmisen kanssa joka ei jaa uskoani.  Hän sanoi: "Itse asiassa olen kyllä kiinnostunut uskosta. Kun juttelimme Saksassa siitä, tunsin, että tämä on se asia, jota olen niin pitkään etsinyt ja ollut vailla, mutten ole löytänyt. Aivan kuin palaset olisivat loksahtaneet paikoilleen."

En voinut uskoa korviani. Seuraavana päivänä hän sanoi lukeneensa Raamattua. Sitä seuraavana tutkimme Raamattua yhdessä. "Minusta on mahtavaa kuunnella, kun kerrot asioita uskosta ja Raamatusta!" Sitten hän aloitti tutkiskelut Skotlannissa adventtiseurakunnan pastorin kanssa. Ja asiat etenivät niin, että olin seuraamassa Alexin kastetta 24.7.2010. 

Näin tarinamme etenee huimaa vauhtia. Pian olemme tunteneet toisemme vuoden ajan ja suunnitelmissa on, että Alex muuttaa Suomeen. Kun Jumala johtaa asioita, ne menevät niin kuin pitääkin!

 

Virpi Tirkkonen 10.8.2010

 

 

KESÄELÄMYS JA JOUTSENTEN SAARNA

Ihmisille tarjotaan monenlaisia elämyksiä maksua vastaan. On kuitenkin olemassa elämyksiä, jotka eivät maksa mitään ja tällaisia tarjoaa meidän Luojamme esim. luomansa luonnon kautta. Koin puolisoni kanssa tällaisen elämyksen aivan hiljattain kesäpaikallamme.

Oli hiljainen ja tyyni aamu. Järvenpinta oli peilikirkas. Rantapuut kuvastuivat molemmin puolin järveä vihreine eri sävyineen veteen. Suven rauha oli käsin kosketeltava. Siinä samassa näimme joutsenperheen lipuvan hiljaa edessämme. Äiti joutsen oli ensimmäisenä ja viisi pientä palleroista jonossa peräkkäin sekä isä joutsen viimeisenä.

Se oli niin juhlallista ja täydellistä. Ihmettelimme miten hyvin lapset oli kasvatettu. Jokaisella oli oma paikkansa jossa pysyttiin. Ei mitään tönimistä eikä etuiluja. Viimeinenkin poikanen oli tyytyväinen paikkaansa ja seurasi mukana ketjussa onnellisena.

Mikä järjestys! Se oli ihmettä. Me ihmislapset toimimme usein toisin. Järjestyksen oppiminen on joskus todella vaikeaa. Järjestys on kuitenkin taivaan ensimmäinen laki. Millaisia tulisikaan meidän olla, jotka on otettu Jumalan lapsiksi? Etsimmekö ja kyselemmekö niitä ensimmäisiä paikkoja, niin kuin opetuslapset tekivät aikoinaan?

Rauha ja järjestys syntyvät kuin itsestään kun ihmiset uudestisyntyvät, eli kokevat mielenmuutoksen ja oivaltavat oman paikkansa elämässä, vaikka se olisi viimeinen sija. Jonossa ollaan osallistuvina ja kuuliaisina, ja niin perille tullaan.

Luonnossa on omat lainalaisuutensa ja joutsenet näyttävät tietävän ne. Tämä monia asioista heijastava elämys oli meille aamuhartaus luonnossa. Sitä emme unohda koskaan, kiitos siitä Luojallemme.

Ellen Janhunen  9.7.2009