MILLOIN ISÄ JUMALA SYNNYTTI POIKANSA
Eräänä syksyisenä aamuna Jumala puhui minulle voimallisesti sanansa kautta. Mietin, mitä Raamatun kirjaa alkaisin nyt tutkia. Psalmien kirja tuli voimallisesti mieleeni ja niin aloitin Psalmien kirjan alusta. Päästyäni jakeeseen 7 minun oli pakko pysähtyä miettimään mitä siinä sanotaan tai oikeasti tarkoitetaan. Mieleeni tuli eräs työkaveri, joka pyysi minua Raamatulla todistamaan, että Jeesus on Jumala. Hänen mielestään Jeesus on luotu olento, joku enkelien vertainen joka kuoli meidän puolestamme. Psa 1:7 sanotaan: ”Tahdon ilmoittaa, mitä Herra on säätänyt. Hän sanoi minulle: ”Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin”. Tässähän todella sanotaan että Jumala synnytti Pojan eli loi hänet.
Mitä Raamattu hyvin monin paikoin toisaalla ilmoittaa Jeesuksen jumaluudesta, näyttäisi olevan ristiriidassa tämän raamatunkohdan kanssa. Niinpä tajusin, että tähän kohtaan täytyy löytyä selitys Raamatusta. Katsoin viitekohdan ja sieltähän se vastaus löytyi. Apt. 13:32–33 sanoo: ”Me julistamme teille hyvän sanoman: minkä Jumala lupasi isille, sen hän on täyttänyt meille, heidän lapsilleen, herättäessään Jeesuksen, kuten myös toisessa Psalmissa on kirjoitettu: ” Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä olen sinut synnyttänyt”. Kysymys kuuluu, milloin Isä Jumala synnytti Poikansa? Apt. 13:30 sanotaan: ”Mutta Jumala herätti hänet kuolleista”. Jeesus kuoli Golgatan ristillä sitä ennen kärsittyään ihmisten pilkkaa ja julmuuksia häntä ja hänen ruumistaan
kohtaan meidän syntiemme tähden. Kolmantena päivänä kuolemansa jälkeen Jumala herätti hänet kuolleista. Siitä Raamattu todistaa meille monin paikoin.
Jumala ilmoitti jo kuningas Daavidille että Herra tulee synnyttämään Pojan. Tässä kohtaa ei vielä kerrota, milloin se tulee tapahtumaan. Lääkäri Luukas Apostolien teoissa kirjoittaa, kuinka Herra on täyttänyt lupauksensa herättäessään Jeesuksen kuolleista, kuten Psalmien kirjassa oli ennustettu. Kun Jeesus nousi kuolleista, Hän ei enää ollut ihminen vaan Jumalan Poika eli Jumala. Jos Isä Jumala on Jumala, täytyyhän hänen Poikansa silloin olla Jumala. Aivan samalla tavalla kuin ihminen synnyttää ihmisen, Jumalasta lähtöisin on Jumala. Ilman Isän ihmeellistä voimaa Jeesus ei olisi herännyt kuolleista. Hänhän kuoli meidän puolestamme täydellisen kuoleman, luullen,
ettei enää koskaan olisi yhteydessä Isään. Isä Jumala palautti Jeesuksen siihen olomuotoon, mikä Hänellä oli ennen maailmaamme tuloa, Jumalaksi.
Jeesukselle annettiin myös kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Täällä Hän nytkin on läsnä Pyhän Henkensä kautta. Hebr. 5:5 sanoo: ”Niinpä ei Kristuskaan korottanut itseään tullakseen ylipapiksi, vaan sai kunnian Häneltä, joka sanoi: Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin”, tai ”Minä olen oleva hänen Isänsä ja hän on oleva minun Poikani”. Hebr. 1:8 sanoo: mutta Pojasta Hän sanoo: ”Jumala, sinun valtaistuimesi pysyy aina ja iänkaikkisesti, ja sinun valtakuntasi valtikka on oikeudenmukainen valtikka”. Jae 13 sanoo: Kenelle enkeleistä Hän on koskaan sanonut: ”Istu minun oikealle puolelleni, kunnes minä panen vihollisesi sinun jalkojesi astinlaudaksi”.
Tänä päivänä minä sinut synnytin, viittaa kahteen eri tapahtumaan: Kun isä Jumala Pyhässä Hengessä synnytti Poikansa lapseksi ja kun herätti Jeesuksen kuolleista. Jumala tuli ihmiseksi, kuoli meidän puolestamme, astui ylös taivaisiin ja on tuleva tuomitsemaan sekä eläviä että kuolleita. Olkoon tämä meidän uskomme perusta.
Pirjo Seittivaara
NÄKIKÖ JEESUS KUOLEMAN PORTTIEN
LÄPI RISTILLÄ?
Aihe on yksi Raamatun tärkeimmistä aiheista, ehkä tärkein ymmärtää, mitä Jeesukselle Golgatan ristillä tapahtui. Sen asian oikein ymmärtäminen on meidän uskonelämämme jatkumiselle oikeaan suuntaan hyvin tärkeää. Jos antaa tilaa epäröinnille, seuraukset voivat olla tuhoisat.
Maailman luetuin hengellinen kirjailija Ellen G. White kirjoittaa Alfa ja Omega 5. s. 308, että Jeesus ei voinut nähdä kuoleman porttien läpi ristillä riippuessaan. Sen asian ymmärtäminen saattaa olla meille vaikeaa. Sitä tulemmekin tutkimaan ja ihmettelemään ikuisuudessa jatkuvasti. Tähän saakka meille on annettu siitä sen verran valoa, kuin se meidän uskollemme on tarpeellista. Tämä kohta juuri on se pääkohta, joka meidän juuri pitäisikin uskossa ottaa vastaan: Uskoa siihen, että Jeesus kantoi ristillä meidän syntimme yksin ja täydellisesti. Miten se tapahtui? Kristus ei antanut kallista henkeään voitonriemun vallassa. Vaikka Hän aikaisemmin oli paljonkin puhunut siitä, kuinka hän tulee kärsimään, kuolemaan ja nousemaan ylös kuolleista, tilanne ristillä ei ollutkaan niin yksinkertainen, että tuosta vaan kärsitään ja kuollaan ja sitten noustaan ylös kuolleista. Ennen kuolemaansa Jeesus kyllä tiesi, että näin tulisi tapahtumaan, mutta näiden asioiden kokemusta hänellä ei vielä silloin ollut. Mihin tätä voisin verrata? Tiesin noin 1½ kuukautta ennen lapseni Jyrin kuolemaa, että hän tulisi pian ja varmasti kuolemaan, mutta en osannut tuossa vaiheessa aavistaa, mitä kokemuksia ja tunteita tuohon asiaan todella tulisi liittymään. Se tuska ja ahdistus, jota silloin koin, sitä ei mitenkään voi ennalta tietää. Tämä esimerkki näin ihmisen kannalta katsottuna.
Meidän tulee ymmärtää Jeesuksen kuolema paljon laajemmin. Maanpäällä eläessään Jeesus oli sekä Jumala että ihminen. Kun Jeesus näistä asioista opetuslapsille aiemmin puhui, hän puhui niistä jumalallisella näkemyksellä. Kun hän oli ristillä, hän oli ihmisenä, meidän sijaisenamme. Minun ja sinun olisi kuulunut olla sillä paikalla. Meidän olisi kuulunut ottaa vastaan ikuinen ero Jumalasta, ottaa vastaan Jumalan viha syntiemme tähden, mutta Jeesuksen päälle meidän sijaisenamme ja takaajanamme pantiin meidän kaikkien synnit. Miksi hänellä ei ollut tuota jumalallista katsantokantaa ristillä, johtui siitä että Isä Jumala ei voinut ilmaista hänelle läsnäoloaan. Yhteys, jonka hän aina oli tuntenut ja kokenut, sitä ei enää ollut Isään. Se alkoi katketa jo Getsemanen puutarhassa, jossa hän alkoi kokea syntiemme painoa. Koska ihminen oli langennut syntiin, niin vain ihminen pystyi olemaan myös sijaiskärsijä ja siksi Jumala jätti jumalisuutensa pois ja kohtaisi synnin rangaistuksen ihmisenä Jeesuksessa.
Isän viha syntiä kohtaan kohdistui vain Jeesukseen, ei meihin. Jumalan viha syntiä kohtaan on sellaista, jota me emme voi täysin käsittää. Synti on Jumalan täydellinen vastakohta, asia mitä hän ei mitenkään voi hyväksyä. Hän oli aiemmin määrännyt, että synnin palkka on kuolema. Mitä kuolema on? Se on ikuinen ero Jumalasta. Ja juuri tuon ikuisen eron Isästä Jeesus joutui kokemaan meidän synnit ruumiissaan, Isän vihan mutta ei Isän läsnäoloa. Tuo tilanne oli Jeesukselle hyvin outo. Hän oli oppinut tuntemaan Isän aivan toisenlaisena, tätä puolta Isästä hän ei aiemmin ollut kokenut. Se sai Jeesuksen sydämen halkeamaan, räjähtämään, tuo tuska joka johtui syntien kantamisesta ruumiissaan, ero, Isän viha, saatanan syytökset, kaikki yhtä aikaa. Ei ruumiilliset kärsimykset ristiinnaulitsemisesta, ei ihmisten pilkka vaan tietoisuus ja kokemus synnin kauheudesta tappoi hänet.
Raamattu kertoo kuinka pimeyttä kesti 3 tuntia. Ellen White kirjoittaa, kuinka Isä oli kyllä läsnä, mutta hän kätkeytyi tuohon pimeyteen. Jos Jeesus olisi kokenut Isän läsnäolon, hän ei olisi yksin kantanut koko taakkaa. Hän yksin, ilman Jumalaa, ilman ihmisten apua kantoi tuon hirvittävän taakan. Koko luonto osallistui tuohon synkkään hetkeen: aurinko ei antanut valoaan, ukkosen salamoiden tavoin Isä kohdisti vihansa syntiä kohtaan poikaansa. Kaikki pelkäsivät. Siihen Jeesus sanoi: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit”. Hän koki olevansa täysin hyljätty ja kadotettu eikä voinut nähdä tuossa tilanteessa kuoleman tuolle puolen. Jeesus kuitenkin tahtoi uskossa jättää henkensä Isän käsiin ja sanoikin: ”Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni ” ja sitten Hän kuoli. Jeesus kuoli uskossa Jumalaan. Uskossa, vaikka ei nähnytkään tuossa tilanteessa kuoleman tuolle puolen. Näinhän on meidänkin tilanne kuoleman kohdatessamme, kuolemme uskossa Vapahtajaamme. Uskoen siihen, että hänen suostumisensa kuolemaan meidän puolestamme riittää Isälle. Hän hyväksyy sen, että hänen Poikansa kärsimykset ristillä ovat riittävät, niin että meidän ei tarvitse niitä kärsiä. Ajatellaanpa, jos Jeesus olisi nähnyt kuoleman tuolle puolen, Isän läsnäolon tuntien, olisiko hänen kuolemansa ollut niin täydellinen, kuin se näin raamatullisesti ajateltuna on? Jeesus kantoi täydellisesti yksin meidän syntimme. Muuten Isä ei olisi hyväksynyt sovitusta. Jumalan täytyi tulla ihmiseksi ja sovittaa meidän syntimme täydellisesti poikansa kautta. Hän itse sovitti synnin. Kiitos Jumalalle!
Miten meidän pitäisi suhtautua Raamatussa esille tuleviin kohtiin, joita emme heti ymmärrä? Onhan niin, että koko tämän maanpäällisen elämämme ajan tämä tilanne tulee jatkumaan ja vielä ikuisuudessakin emme tule olemaan ymmärryksessä Jumalan tasolla, vaan tulemme sielläkin tutkimaan Jumalaa, hänen ihmeellisyyttään ja rakkauttaan. Tärkeää on se, millainen asenne meillä on Raamattuun. Jos asenteemme on sellainen, että emme voi heti kaikkea ymmärtää vaan kyllä Jumala tämän asian minulle vielä jossain vaiheessa selvittää, silloin asenteemme on kohdallaan. Tarvitsemme Rakkautta Jeesukseen, nöyryyttä, kärsivällisyyttä, rukousta, sanan tutkimista ja jatkuvaa syntien katumista ja anteeksipyytämistä, Pyhän Hengen voimaa, ja oikeaa asennetta, jotta voimme terveesti kasvaa Jumalan tiellä. Herra auttakoon meitä siinä.
Pirjo Seittivaara 16.2.2012
Osa I
LÄHIMMÄISENI
Kiitos Jumalalle siitä, että seurakuntamme jumalanpalveluksessa on raamatuntutkistelu, jossa saamme olla mukana. Itse olen saanut olla myös tutkistelun ohjaajana ja olen kokenut sen valtavana siunauksena elämässäni. Koko viikon saan olla sanan äärellä ja lähellä Jumalaa valmistellessani tutkistelua. Tahdon jakaa nyt sinulle sen, mitä sain kokea 2 viikkoa sitten sitä valmistellessani.
Tutkistelun aiheena oli: Hengen mukaan eläminen. Minulle tuli ymmärrys siitä, kuka on minun lähimmäiseni! Tähän asti olin ajatellut, että lähimmäinen on ihminen, joka on lähellä minua, jonka kanssa tulen hyvin toimeen. Mutta lukiessani Martti Lutherin Galatalaiskirjeen selitystä, kohdasta Gal. 5:14, minulle avautui asiasta kokonaan toisenlainen käsitys. Lainaan nyt hänen tekstiään s. 567- 568. ”Ei ole sen jalompaa elollista olentoa, johon sinun tulisi kohdistaa rakkautesi, kuin lähimmäisesi on. Ei hän ole mikään perkele, leijona, karhu eikä susi, ei hän ole kiveä eikä puutakaan. Hän on aivan sinun kaltaisesi elävä olento. Maan päällä ei elä sen suloisempaa, rakastettavampaa, hyödyllisempää, hyväntahtoisempaa, lohdullisempaa ja sinulle tärkeämpää olentoa, jonka sitä paitsi luonto on tarkoittanut elämään yhdessä toisten ihmisten kanssa. Siksi koko luomakunnasta ei löydy mitään rakastettavampaa kuin lähimmäisemme. Mutta ihmeen taitava on Perkele: se ei ainoastaan kykene mainiosti mustaamaan rakkauden jalointa kohdetta ja riistämään rakkautta sydämestämme, vaan se pystyy ujuttamaan sydämeen täysin päinvastaisen mielen. Sydän ei pidäkään lähimmäistä rakkauden vaan mitä katkerimman vihan arvoisena. Se käy ihan helposti. Perkele vain kuiskaa korvaan: Tuolla ihmisellä on se ja se vika. Hän on nuhdellut sinua, hänestä on ollut sinulle haittaa. Lähimmäistähän sinun kuuluu rakastaa, mutta vihamies ansaitsee kaiken vihasi. - Tähän tapaan Perkele pystyy kummallisen tehokkaasti laimentamaan ja kylmentämään rakkauden sydämestämme, jopa sammuttamaan sen niin kokonaan, että unohdamme rakastaa lähimmäistä ja seuraamme vain omia himojamme.”
Minulle oli käynyt juuri noin. Paholainen on saanut minua koukuttaa tällä asialla koko elämäni ajan. Se on onnistunut kylmentämään rakkauden sydämessäni niitä kohtaan, joita en ole kokenut lähimmäisekseni. Kun tajusin, että lähimmäinen on minulle jokainen maan päällä elävä ihminen kaikkine synteineen, puutteineen ja vikoineen, liikutuin siitä valtavasti. Tajusin samalla, mitä laiminlyöntejä ja piittaamattomuutta olin osoittanut monia ihmisiä kohtaan. En nimittäin halunnut olla missään tekemisissä niiden kanssa, joita en kokenut lähimmäisekseni.
Jumalan sanan tarkoitushan on saada meissä ihmisissä aikaan muutosta parempaan, hänen tahtonsa mukaiseen elämään. Niinpä minulle tuli pakottava tarve kirjoittaa eräälle lähimmäiselleni kirje, jossa pyysin häneltä anteeksi ja kysyin, tahtoisiko hän myös rakastaa lähimmäistä, minua syntistä, puutteellista vikoineni ja vaivoineni. Siihen en ole saanut vielä vastausta, mutta rukoilen hänen puolestaan joka päivä, että Jumala voisi vaikuttaa hänenkin sydämeensä.
Kun tajusin, kuka on minun lähimmäiseni, minulle syttyi rakkaus kaikkia ihmisiä kohtaan, myös niitä vähemmän miellyttäviä. Pidän jokaista ihmistä hyvin arvokkaana, tasavertaisena, Luojan ja itseni rakastamana yksilönä. Nyt vasta koen olevani vapaa Kristuksessa! Ymmärrän, että se rakkaus ei ole minusta lähtöisin vaan se on Jumalan rakkautta. Sitä ei kukaan ihminen eikä mikään voima pysty minulta ottamaan pois. Tahdon sietää toisten heikkouksia ja rakastaa heitä niin kuin itseäni. Vaikka loukkaisimme edelleenkin toisiamme, vajavaisia kun olemme, kukaan ei silti lakkaa olemasta sisareni ja veljeni Herrassa. Tiedän omasta kokemuksestani, että juuri silloin kipeimmin olemme sen tarpeessa, että osoitamme rakkautta ja anteeksiantoa toisillemme. Olen vasta tämän asian kanssa alkutaipaleella mutta toivoisin, että lähimmäiseni auttaisivat minua tässä ja rukoilen Jumalaltani joka päivä, että saisin olla Hengen johdatettavana.
Rakastakaamme toisiamme, niin kuin Jeesus meitä rakasti. Rakkaus on lain täyttymys, rakastamalla me täytämme koko lain. Miten olisikaan seurakunnissamme, jos kaikki tämän asian ymmärtäisivät! Kaikenlainen vikojen etsiminen, riidat, kiistat, kaikki ne haihtuisivat olemattomiin kuin poutapilvet kesäisellä taivaalla. Aloittakaamme Uusi Vuosi rakastamalla lähimmäistä niin kuin itseämme, sopimalla kaikki riidat ja erimielisyydet. Uskon, että vasta silloin Pyhä Henki vuodatettaisiin runsaana keskuuteemme.
Osa II
UUSI KÄSKY
Galatalaiskirjeen tutkiminen on ollut minulle valtavien pohdiskelujen ja hengellisen muutoksen aikaa. Muutos on tapahtunut pikku hiljaa välillä ontuen, välillä askel kerrallaan eteenpäin kulkien. Kokonaisuudessaan olen alkanut ottamaan haparoivia ensiaskeleita lähimmäisen rakastamisessa sen jälkeen, kun ensin ymmärsin, kuka on lähimmäiseni. Siitä kirjoitin aiemmin. Minua on askarruttanut edelleenkin lähimmäisen rakastaminen – mitä se todella on? Voinko osoittaa vilpittömästi rakkautta myös sellaiselle, joka tahallisesti loukkaa minua kerta toisensa jälkeen pyytämättä minulta anteeksi ja antamatta minulle anteeksi? Onko rakastamisessa olemassa mitään rajaa tai esteitä?
Tätä miettiessäni paholainen tuli mukaan ajatuksiini. Miten ovela hän onkaan. Olen lukenut Martti Lutherin Galatalaiskirjeen selitystä galatalaiskirjeen tutkistelujeni oheiskirjana. En tajunnut sitä vaaraa, mikä tähän kirjaan sisältyy. Jos olisin uskonut kaikki Lutherin ajatukset lähimmäisen rakastamisesta, olisin edelleen ollut siinä alkupisteessä, josta lähdin liikkeelle. Huomasin kyllä jo kirjan alussa Lutherin omasta alkulauseesta, kuinka hän kutsuu s. 17 kasteen uusijoita demoneiksi, jotka ovat joutuneet itseään pahempien henkien valtaan – tarkoittaen sillä myös meitä adventisteja. Siitä huolimatta jatkoin kirjan lukemista. Hän selittää oikein hyvin oppia uskosta vanhurskauttamisesta. Siihen minulla ei ole mitään lisättävää. Kuitenkin kirjan loppupuolella s. 624 Lutherin ajatus on, että sellaiset ihmiset, jotka rikkovat Jumalan lain 4 ensimmäistä käskyä, eivät tunnusta syntejään ja jopa puolustelevat niitä sekä jotka aina vain pysyvät synneissään, heidän taakkojaan ei tarvitse kenenkään kantaa, vaan heidät on jätettävä oman onnensa nojaan. Aiemmin hän kertoo kuinka rakkaus ei ole hyväntahoisuutta, vaan toisten taakkojen kantamista sekä sen sietämistä, mistä sinulle on harmia ja mitä et mielelläsi sietäisi. Se, ettei niiden taakkoja tarvitse kantaa, jotka rikkovat noita ensimmäisiä käskyjä tahallaan, eivätkä tahdokaan tehdä parannusta, hän perustelee sillä, että näin tekevät eivät loukkaa lähimmäistä vaan Kristusta ja hänen valtakuntaansa vastaan ja sen vuoksi heidät pitäisi jättää oman onnensa nojaan.
Tässä kohtaa olin valmis ajattelemaan samalla tavalla kuin Luther. Miten helposti olisin päässyt eroon ihmisestä, jonka kanssa minulla ei ole välit kunnossa johtuen siitä, että hän ei vielä ole antanut minulle anteeksi. 1. Joh. 2:11 sanoo: ”Mutta se, joka vihaa veljeään, on pimeydessä. Hän vaeltaa pimeydessä, eikä tiedä minne on menossa, sillä pimeys on sokaissut hänen silmänsä”. 1. Joh. 4:20-21 sanoo: ”Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt. Tämän käskyn me olemmekin häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään”. Ellen G White: Herätyksen aika s. 178, 179 kirjoittaa: ”Näin, että jotkut kuihtuvat hengellisesti. He ovat etsineet pelkkiä virheitä riidelläkseen niistä. He lyövät laimin oman sisimpänsä. He näkevät ja tuntevat vain harvoin omat virheensä, sillä heidän koko aikansa menee toisten virheiden etsimiseen. Joidenkin ihmisparkojen uskonto rajoittuu siihen, että he tarkkailevat muiden tekoja arvostellakseen niitä. Jos he eivät tee parannusta, heille ei ole paikkaa taivaassa, sillä tuolla mielenlaadulla he löytäisivät vikoja jopa Jeesuksesta ja enkeleistä”.
Mutta meidän kenenkään ei tarvitse jäädä tähän kammottavaan tilaan, vaan voimme ottaa yhden askeleen eteenpäin, askel kohti ristiä! Kun suostumme kertomaan Jeesukselle, millaisia me todella olemme, siinä ristin juurella kova sydämemme murtuu ja voimme sydämestämme alkaa rakastamaan lähimmäistämme. 1. Joh. 2:10 sanoo: ”Joka rakastaa veljeään, pysyy valossa, eikä hänessä ole mitään, mikä veisi lankeemukseen.” Tätä on rakkaus. Tätä on uuden käskyn todeksi eläminen. Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä. Jeesus on kantanut minun taakkani Golgatan ristillä, niin on myös minun kannettava lähimmäisen taakkoja. Miika 6:8 sanoo: ”Sinulle ihminen on ilmoitettu, mikä on hyvää. Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein. Osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen Jumalaasi kuunnellen”.
Miten helposti paholainen saa meidät mukaansa asiassa, jonka muutoksen kanssa olemme vasta alkutaipaleella. Miten hän yritti minua jälleen koukuttaa ajatuksella, ettei lähimmäistä tarvitse rakastaa jos hänessä ilmenee Lutherin edellä mainittuja heikkouksia tai syntejä. Onneksi ryhmässämme on hengen ohjaamia opettajia ja pohdin heidän kanssaan asiaa ja tulin heidän kanssaan yhteisymmärrykseen siitä, että tässä asiassa Luther on täysin väärässä. Vaikka Jumala antoi Lutherille valoa vanhurskauttamisesta, niin tätä asiaa Luther ei ymmärtänyt. Meidän pitäisi rukoilla paljon viisautta ja Hengen johdatusta kun luemme Raamattua ja varsinkin jos luemme muita kirjoja kuin Raamattua.
Jos ns. vaikea lähimmäiseni sairastuu, hänen läheisensä kuolee tai hänen elämäänsä tulee suuria vastoinkäymisiä, niin ajattelenko silloin; ei minun tarvitse kantaa hänen taakkojaan, olkoon vaan omissa oloissaan ja ahdingossaan! Voinko olla tunteeton toisen ihmisen ahdingolle? Vaikka lähimmäisemme rikkoisi meitä vastaan miten pahasti, vaikka hän murhaisi lapsemme tai rakkaamme, on meidän rakastettava häntä lain käskyn mukaan niin kuin itseämme. Voinko arvioida, kuka noudattaa ja miten täydellisesti Jumalan lakia? Me olemme kaikki rikkoneet Jumalan jokaista käskyä. Joka rikkoo yhtäkin käskyä, on rikkonut koko lain. Pitäisikö meidän sen vuoksi lopettaa rakastamasta toisiamme? Onko Jumala antanut minulle tuomiovallan? Opettaako Raamattu hylkäämään ja tuomitsemaan ketään joka rikkoo Jumalan käskyjä vastaan? ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.” Jumalalla yksin on tuomiovalta. Jos lähimmäisemme rikkoo lakia, meitä ohjataan kyllä rakkauden hengessä nuhtelemaan häntä ja jos hän ei usko, suhtautumaan häneen kuin pakanaan. Miten pakanaan suhtaudutaan? Eihän meitäkään hylätty, mehän olemme pakanoita. Paavali lähti julistamaan pakanoille evankeliumia, että he kääntyisivät ja tekisivät parannuksen. Rakkaudesta luopumisesta Raamatussa ei ole missään ohjetta. Aiemmin Jeesus oli antanut 10- käskyä Siinailla, joihin tiivistyi rakkaus Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan. Mutta hän tiesi, että ihminen ei täysin ymmärtänyt 10-käskyn lain merkitystä varsinkaan rakkautta toista ihmistä kohtaan. Hän tiesi, miten julmia me tulemme olemaan toisiamme kohtaan. Joskus tuntuu, että Jumalaa on helpompi rakastaa kuin lähimmäistä. Ehkä siksi hän vielä uudelleen antoi meille uuden käskyn Joh. 13:34 ”Minä annan teille uuden käskyn. Rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne”.
Millä tavalla rakkautta osoitetaan käskyissä – tekemällä jotakin toisen parhaaksi. Rakkaus on suloinen, hyväsydäminen ja kärsivällinen. Se ei ole saamista vaan antamista. Sen on pakko ummistaa silmänsä monelta asialta ja kantaa monta kuormaa. Kun katsomme läpi sormien omia virheitämme ja rikkeitämme, joita teemme joka päivä, silloin meidän on katsottava läpi toistenkin virheitä näiden sanojen mukaisesti: ”Kantakaa toistenne taakkoja Gal. 6:2, sekä Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi Mark. 12:31”. Paavali sanoo rakkaudesta, että se kaikessa uskoo ja kaikessa toivoo ja kaikessa kärsii 1. Kor. 13:7. Olen miettinyt, millä tavalla Jeesus rakasti opetuslapsiaan, erityisesti pettäjä Juudasta. Jeesus tiesi koko ajan millainen sydän Juudaksella oli, pettäjän sydän. Asettaessaan ehtoollisen Jeesus sanoo Joh. 13:10 ”Te olette puhtaita, ette kuitenkaan kaikki. Jeesus tiesi, kuka hänet kavaltaisi, ja siksi hän sanoi, etteivät he kaikki olleet puhtaita.” Miten Jeesus kuitenkin suhtautui Juudakseen tietäen kaiken tämän? Hän osoitti teoin ja myötätunnon elein hänelle rakkautta teoissa ja sanoissa. Ei hän sanallakaan moittinut Juudasta, opetti häntä, pesi itse hänen jalkansa, jakoi leivän ja viinin ehtoollisella ja yksinkertaisesti totesi: ”Mitä aiot, tee se pian.” Näillä sanoilla Jeesus antoi Juudakselle viimeisen mahdollisuuden vielä kerran miettiä, mitä hän oli aikonut tehdä Jeesukselle. Ei ainuttakaan moitteen sanaa, ei ainuttakan torjuvaa elettä tai katsetta. Luulen, että Jeesus katsoi Juudasta mitä rakastettavimmalla katseella sanoessaan kehotuksen sanat tehdä pian se, mitä hän aikoi. Mikä valtava esimerkki meille, miten suhtautua ihmiseen, joka tahtoo pysyä synnin tiellä! Löytyykö minulta sellaista rakkautta langennutta lähimmäistäni kohtaan? Ei varmastikaan ilman Jeesuksen vaikutusta sydämessäni.
Kuvittele tilannetta taivaassa. Siellä kultakaupungin kadulla sinua vastaan kävelee ihminen, jolle sinä et ollut osoittanut rakkautta maanpäällisen elämäsi aikana. Sinä olit pyytänyt häneltä anteeksi mutta hän ei ollut antanut sinulle anteeksi. Niin sinä olit kovettanut sydämesi häntä kohtaan. Varmaankin hämmennyt siitä, että hän kävelee sinua vastaan ja yrität katsoa muualle. Hän, jota olit pitänyt kurjana ja kelvottomana. Et ollut välittänyt hänen huolistaan ja murheistaan, olit antanut hänen olla omissa oloissaan, vaikka tiesit, että hänellä oli vaikeaa. Hän oli tullut sinulle hyvin etäiseksi ja kaukaiseksi. Sitä sinä et tiennytkään, että juuri viimeisillä minuuteilla ennen kuolemaansa hän teki sovinnon Jeesuksen kanssa! Olisitko sinä siellä taivaassa?
Pirjo Seittivaara/Leppävirran ryhmä 7,1,2012
ONKO APINA HARTIOILLASI?
12.9.2011 Richard Halversen Amerikasta kertoi kertomuksen nuoresta miehestä ja apinasta. Tässä kertomus hieman mukailtuna.
Nuori mies lähti kulkemaan polkua halki viidakon. Polku oli aivan selkeä kulkea ja sillä pysyi, jos oli tarkkaavainen, mutta jostain syystä, jota kertoja ei kertonut tai ei edes tiennyt, nuori mies eksyi polulta viidakkoon. Hän kuljeskeli ja kuljeskeli etsien tietä pois viidakosta kunnes tuli paikkaan, jossa hän kiinnitti huomionsa puuhun, jossa istui pieni apina. Tuo pieni apina leikki puussa ja mies katseli sen liikkeitä. Nuori mies oikein hurmaantui pienen apinan suloisuudesta ja ihanuudesta, että unohti ajankulun. Siinä seisoessa ja apinaa seuratessa, yhtäkkiä tuo pieni apina loikkasi nuoren miehen harteille. Voi, kun se oli iloinen. Tuo ihana, pieni apina ei pelännyt miestä ollenkaan vaan istui tukevasti hänen harteillaan. Nuori mies huomasi olevansa nälkäinen ja alkoi syödä eväitään ja samalla hän antoi apinallekin syötävää. Yhdessä he nauttivat ruoasta ja aika kului. Nuori mies huomasi päivän kulkeneen iltaa kohti ja päätti sanoa apinalle hyvästit ja lähteä etsimään tietä kotiin. Kun hän otti apinasta kiinni ottaakseen sen pois harteiltaan, apina tarrautui entistä tiukemmin kiinni nuoren miehen hartioihin. Siinä hän yritti ja yritti vapautua apinan otteesta ja jo lopulta riuhtoi apinaa irti, mutta apina pysyi harteilla. Iltakin lähestyi koko ajan. Lopulta lopen uupuneena nuori mies päätti lähteä kotiin apina harteillaan ja niin hän löysikin tien kotiin.
Kertomus jatkuu…
Apina pysyi nuoren miehen harteilla ja aikaa kului. Apina kasvoi ja nuoresta miehestä tuli jo vanhempi mies. Lopulta apinakin oli jo niin painava että mies hädin tuskin jaksoi kantaa apinaa harteillaan, mutta apina ei hellittänyt, vaan aina istui miehen harteilla. Sitten tuli päivä, jolloin mies jo melko vanhaksi tulleena, vaipui maahan apinataakkansa alle ja kuoli pois. Vasta silloin apina hellitti otteensa ja lähti pois.
Eikö ollutkin surullinen tarina? Halversen liitti tähän kertomukseen meidän aikamme vitsaukset/riippuvuudet: Huumeet, alkoholin, seksin, pelit jne. Hän viittasi, kuinka me kannamme harteillamme ”apinaa”, kuka mitäkin, joka orjuuttaa kuten tuo, ensin niin viaton pieni apina. Meillä on riippuvuuksia, jotka apinan tavoin tarrautuvat meihin eivätkä jätä meitä, vaikka me yrittäisimme riuhtoa itseämme niistä irti. Mutta hän myös kertoi avusta, joka meille on annettu tähän tilanteeseen. ”Käänny Jeesuksen puoleen…” sanotaan laulussa ja sanat todella pitävät paikkansa. Jos haluat irti ”apinoista”, jotka ovat tarrautuneet sinuun, astu Jeesuksen eteen, kerro taakoistasi ja jätä ne Hänelle. Hän ei uuvu eikä jätä sinua uupumaan taakkojen alle. Mutta Hän toivoo sinun ottavan huomioon Hänen antamansa ohjeet ja opetukset, koska ne on tehty ihmisen, siis sinun ja minun parhaaksi. Jeesuksen opetukset ovat pelastus kaikista taakoista ja Hän suojelee meitä kaikelta pahalta mitä maailmassa on. ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1:29) Siispä ”Käänny Jeesuksen puoleen, jää katsomaan kasvojansa. Siinä hiljaa himmenee maalliset eessä armon ja kunniansa.”
Raija Flink-Konttinen 24.9.2011
KUINKA JUMALA VASTASI TEKSTIVIESTILLÄ
Olin keittiössä tekemässä ruokaa kun sisimmässäni koin suurta ahdistus erään henkilön vuoksi. Hän oli tehnyt valintoja, jotka saattaisivat johtaa huonoihin asioihin. Rukoilin hänen puolestaan tuntien samalla sisimmässäni suurta tuskaa, koska tämä ihminen on minulle hyvin rakas. Mieleeni tuli ihania lupauksia jumalallisesta rauhasta ja siitä, että Jumala pitää huolta ja että rukouksella on voimaa, mutta silti ahdistus vain kasvoi sisälläni. Samalla hetkellä kun tuo ahdistus rakkaan ihmisen puolesta oli saamassa ylivallan, puhelimeeni tuli viesti. Luin viestin ja arvatkaa mitä siellä luki? Juuri tuo kyseinen henkilö laittoi viestin, jossa luki, että ”älä ole huolissasi kaikki on hyvin.” Olin todella hämmästynyt. En ollut puhunut ahdistuksestani kenellekään muulle kuin Jumalalle. Voi miten valtava kiitos nousi sydämestäni Jumalalle, kun ymmärsin, että Jumala tahtoi rohkaista minua näin konkreettisesti. Ahdistukseni oli poissa ja itkin ilosta. Meillä on todella mahtava Jumala, jota kannattaa rakastaa ja palvella täydestä sydämestä. Ylistys hänelle!
Raija Flink-Konttinen 15.8.2011
SAIN UUDEN ELÄMÄN
Minun elämäni on ollut hyvin rikkinäinen. Nuoruusvuosina eksyi Helsingin huumejengeihin. Tätä aikaa kesti kymmenen vuotta. Eräänä päivänä makasin vuoteellani kovissa tuskissa ja huusin Jumalan puoleen. Äiti oli kertonut minulle jo lapsena Jumalasta ja nyt äitini Jumalaa tarvittiin. Jumala vastasikin hyvin ihmeellisesti. Näin katossa pienen kirkkaan pisteen joka alkoi laajeta. Pelästyin ja huusi: ”En halua tulla uskoon!”. Mutta tuo kirkkaus vain laajeni ja täytti koko huoneen. Silloin en enää kampaillut vastaan vaan itkien kiitin Jumalaa.
Tämän jälkeen minulle tuli valtavan hyvä olo ja nukahdin rauhalliseen uneen. Seuraavana aamuna kaikki pahat olot olivat hävinneet. Sitten hakeuduin katkaisuhoitoon ja tästä alkoi toipumisprosessini huumeista. Lopulta huumeet jäivät ja muutin Leppävirralle lähelle synnyinseutuja josta sain töitä. Jumala oli kyllä mielessäni mutta todellinen ratkaisu jäi vielä tekemättä. Siksipä alkoholi ja lääkkeiden väärinkäyttö alkoi tulla kuvioihin mukaan. Nämä valtasivat minut niin, että lopulta hakeuduin AA:han, jonka kautta tervehtyminen taas alkoi.
Näihin aikoihin aloin kaivata myös Jumalan kohtaamista ja kävin eri seurakuntien tilaisuuksissa, mutta en löytänyt sieltä sitä mitä etsin. Toisissa paikoissa vauhti ja meteli olivat sellaista jota en kokenut siksi Jumalan rauhaksi jota kaipasin. Toisen seurakunnan tilaisuuksissa koin, ettei minua pidetty samanarvoisena muiden kanssa taustastani johtuen. Joskus itki yksinäisyydessäni tämän asian tähden.
Sitten kerran kuulin kahden naisen keskustelevan uudesta kauniista kirkosta joka oli tullut aivan Leppävirran keskustaan. Tästä heräsi mielenkiintoni, että mikä se on niin kaunis kirkko. AA-ryhmässä eräs ystäväni kertoi, että siellä jaetaan ilmaiseksi leipää ja pyysi myös minua mukaan. Kun astuin Virran Majakkaan, minut otettiin vastaan lämpimästi ja tämä oli sellainen asia, että tahdoin tulla uudelleenkin. Niinpä aloin käydä viikolla pidettävässä Uusi alku -sarjassa. Raamattu alkoi avautua, Jumalan rakkaus alkoi koskettaa, tyyni ja rauhallinen ilmapiiri ja kokemus siitä, että taustastani huolimatta olen yhtä tärkeä kuin kaikki muutkin, antoivat aihetta katsoa elämää aivan uudessa valossa.
Tässä vaiheessa alkoholi ja lääkkeet olivat jo mennyttä elämää, mutta tupakka pysytteli mukana, vaikka monia yrityksiä eri konstein oli ollut. Erään luennon jälkeen, tee- ja keskusteluhetkessä ilmoitin, että jospa tupakan polton puolesta rukoiltaisiin. Niinpä polvistui ja seurakuntalaiset minun ympärilleni ja asia kannettiin Herran eteen. Kun nousin rukouksesta, hain tupakat ja annoin ne pois. Ja siihen tupakan poltto jäi. Minulle ei tullut edes vieroitusoireita. Ihmeellinen on Jumalan voima.
Tästä vain haluni etsiä Jumalaa kasvoi ja lopulta viime keväänä tein ratkaisun seurata Jeesusta kaikessa. Viime syksynä astuin ensimmäisen kerran Virran Majakkaan rikkinäisenä ihmisenä. Tästä seurasi, että yhdeksän kuukauden kuluttua 14.8. sain astua kasteveteen onnellisena, vihkiytyäkseni Vapahtajalleni ja liittyä hänen lopunajan seurakuntaansa.
Markku Kesälä 23.9.2010
JUMALA JOHTAA ETSIVÄÄ
Uskoontulo
Olen luterilaisesta perheestä, lypsykarjatilalta. Äiti piti pyhäkoulua meille lapsille ja opetti rukoilemaan, joten pohja uskolle ja oikeat arvot tulivat jo kotoa. Olen aina uskonut siihen, että Jumala on olemassa ja rakastaa meitä. Henkilökohtaista suhdetta Jumalaan aloin etsimään noin 12-vuotiaana.
Sitten veljeni Esa-Petri ystävystyi erään adventisti-ikätoverinsa kanssa ja innostui adventtisanomasta. Hän jakoi suureen ääneen kotona oppimaansa ja teki elämässään aika radikaaleja muutoksia. Tämä aiheutti koko perheessämme hämmennystä ja vastustusta.
Kun aikaa kului minullekin rupesivat nämä totuudet hiljalleen avautumaan, onhan jokaisella opilla vankka pohja Raamatussa. 14-vuotiaana pääsin käymään Leppävirralla Seittivaarojen luona kokoontuvassa Raamattupiirissä. Sydämellinen ja valtavan rakkaudellinen ilmapiiri sulatti minut siltä seisomalta. En ollut kokenut mitään vastaavaa ennen. Sain olla Pyhän Hengen hoidossa ja tiesin haluavani sitoutua tähän uskoon ja tähän Jumalaan.
Halusin osallistua Jumalanpalveluksiin ja tutkiskeluihin, mutta vanhempani olivat jyrkästi sitä vastaan. "Toista lasta me emme tuolle lahkolle menetä!" Oli heidän luonnollinen argumenttinsa. Uskossa oleminen oli aika kamppailua alussa ilman kunnollista yhteyttä muihin uskovaisiin ja välillä luovuinkin Jumalasta palaten kuitenkin aina takaisin. Onneksi meitä oli kaksi, Esa ja minä. Hankalinta oli löytää säännöllinen rytmi Raamatun tutkimiseen. Sen laiminlyömisestä ne ongelmat usein seurasivatkin.
Pikkuhiljaa äiti ja iskä kuitenkin sopeutivat uskonvalintaamme- tosin vastustusta oli aina minun kasteeseeni asti. Minut kastettiin 18-vuotiaana kesällä 2010, äiti saattoi minut kasteveteen. Ehkä vielä jonakin päivänä minä saan saattaa hänet kasteelle.
Virpi Tirkkonen 10.8.2010
KESÄELÄMYS JA JOUTSENTEN SAARNA
Ihmisille tarjotaan monenlaisia elämyksiä maksua vastaan. On kuitenkin olemassa elämyksiä, jotka eivät maksa mitään ja tällaisia tarjoaa meidän Luojamme esim. luomansa luonnon kautta. Koin puolisoni kanssa tällaisen elämyksen aivan hiljattain kesäpaikallamme.
Oli hiljainen ja tyyni aamu. Järvenpinta oli peilikirkas. Rantapuut kuvastuivat molemmin puolin järveä vihreine eri sävyineen veteen. Suven rauha oli käsin kosketeltava. Siinä samassa näimme joutsenperheen lipuvan hiljaa edessämme. Äiti joutsen oli ensimmäisenä ja viisi pientä palleroista jonossa peräkkäin sekä isä joutsen viimeisenä.
Se oli niin juhlallista ja täydellistä. Ihmettelimme miten hyvin lapset oli kasvatettu. Jokaisella oli oma paikkansa jossa pysyttiin. Ei mitään tönimistä eikä etuiluja. Viimeinenkin poikanen oli tyytyväinen paikkaansa ja seurasi mukana ketjussa onnellisena.
Mikä järjestys! Se oli ihmettä. Me ihmislapset toimimme usein toisin. Järjestyksen oppiminen on joskus todella vaikeaa. Järjestys on kuitenkin taivaan ensimmäinen laki. Millaisia tulisikaan meidän olla, jotka on otettu Jumalan lapsiksi? Etsimmekö ja kyselemmekö niitä ensimmäisiä paikkoja, niin kuin opetuslapset tekivät aikoinaan?
Rauha ja järjestys syntyvät kuin itsestään kun ihmiset uudestisyntyvät, eli kokevat mielenmuutoksen ja oivaltavat oman paikkansa elämässä, vaikka se olisi viimeinen sija. Jonossa ollaan osallistuvina ja kuuliaisina, ja niin perille tullaan.
Luonnossa on omat lainalaisuutensa ja joutsenet näyttävät tietävän ne. Tämä monia asioista heijastava elämys oli meille aamuhartaus luonnossa. Sitä emme unohda koskaan, kiitos siitä Luojallemme.
Ellen Janhunen 9.7.2009
